Se avautuu.

…Mä oon miettiny kesän aikana (taas) työelämää ja mun pelkoa liittyä siihen… Ennen kuin tajusin että yliopisto heittää kun heittääkin mut ulos noin seitsemän vuoden päästä opintojen alkamisesta (eli noin tämän-ja-kahden-vuoden-päästä nyt), mä haaveilin olevani ikuinen opiskelija. Kuulostaa hyvältä, eikö? Saisi aina käydä kuuntelemassa mielenkiintoisia (aijaa…) luentoja kaikenlaisista aiheista; rymyäisi haalarit päällään erilaisissa opiskelijajutuissa ja, mikä ehkä ideassa houkuttaa eniten, ei tarvitsisi olla kahdeksan tunnin töissä viitenä päivänä viikossa. Kääk!

Tätä mietin paljon tossa muutama kuukausi sitten, sillä nyt kesätöissä ollessani jouduin menemään nukkumaan aina siihen aikaan kun kaikki parhaat ohjelmat vasta alkoi. Heräsin aikasin – okei, näin upeita aamuja, ja myöhemmin sumuisia peltoja, mutta lämmin sänky oli kutsuva, herätyskello aina tappoi unen eikä ollut edes aikaa kirjoittaa unikuvia muistiin, mistä johtui taas se etten melkein koko kesänä muistanut niitä jälkeenpäin (mikä on harvinaista). Kesätyöt kun lähestyivät loppuaan, olin onnellinen, mutta aloin sääliä isääni, joka on töissä siellä tehtaalla, ja muita työssäkävijöitä. He joutuvat heräämään – menemään töihin – tekemään täyden päivän – ajamaan kotiin – JOKA IKINEN PÄIVÄ! Siis ei edes joka päivä kesällä. Vaan joka ikinen talvinen pakkaspäivä, syksyinen räntäaamu, kevään aurinkopäivät jotka voisi viettää vaikka pihalla mieluummin. Joka ikinen päivä vuosien, siis VUOSIEN, ajan. Ja samaa aina; samat työkaverit, sama työpaikka, samat tehtävät. Jutut ehkä vaihtuvat iltapäivän tv-ohjelmien mukaan. Tai ehkä puhutaan siitä että Mirja sai lapsen ja Kauko menee Aasiaan jouluksi. No voi. Onpa siinä tällä tytöllä odotettavaa. Jihuu.

Huh. Anteeksi; hetkiseksi päästin angstin valloilleen… :] Noin mietin. Mutta sitten tajusin että miten epäreilua tollanen ajattelu on. Siis sama kuin sanoisin että työssäkävijöiden, ja samalla siis omien vanhempieni, elämä on tavallaan heitetty hukkaan; turhaa; tyhjää… Koska miten se voisi olla, kun samaan aikaan kun ovat tehneet työpäivää, he, ja miljardit muut, ovat perustaneet perheen, saaneet lapsia, kasvattaneet ne, eläneet elämäänsä… Ongelmana on vain se, että tiedostan nämä kaksi näkemystä työssäkäymisestä & sen ulkopuolisesta Elämästä, mutten vain osaa yhdistää niitä keskenään…

…Mä olin tosi väsyny iltapäivisin kesätöiden jälkeen. Ja tää oli kesää, siis aikaa jolloin yöt matkii päivää valoisuudellaan, iltapäivät venähtää ulkona helposti ja jostain saa kummasti lisäenergiaa tehä pyörälenkkejä tai käydä kattomassa kaverin tuoppia (ja mieluiten omaakin) terassilla ;) Mutta miten voi ihminen venyä niin paljon, että jaksaisi tuota samaa rytmiä sen vuoden ympäriinsä, kelillä kuin kelillä, väsymystasosta, unirytmistä, krapulasta ja flunssakaudesta piittaamatta; eikä tosiaan vain sitä vuotta vaan vaikkapa viisi, kymmenen, neljäkymmentä. Miten se on fyysisesti ja henkisesti mahdollista?

Voisiko joku selittää tämänkin asian mulle?

Nimittäin ennen kuin saan selityksen, niin mä kammoan aikuistumista, sitä että pitäisi mennä töihin, että tulisi joku rutiini, leipäytyisi, huomaisi kymmenen vuoden päästä että päivä on samanlainen, aivan identtinen, kuin eilinenkin. Että heräisi joku aamu ja tajuisi että vielä yli puolet työkykyistä ikää jäljellä. Mieti kuinka monta vuotta sekin olisi (itse en voi aivojani raksuttaa, olen humanisti). Ja silti kaikki tekevät sitä – enkä ole kamalasti kuullut valittamista. ”Siihen tottuu”, ”ei sitä kohta enää huomaakaan”. No onnea vaan. En usko ennen kuin itse koen – onneksi en ehkä vielä pariin vuoteen. Kun ei halua.

Mutta samalla. Niin, mutta samalla; eläkettä pitäisi kai jo kerryttää. Työnantajat katsoisivat suopeammin haastattelussa, jos mulla olis näyttää parempaa rekisteriä työkokemuksistani. Vois miettii vaik joskus että mille alalle voisin haluta, tai ehkä alottaa karsimalla että mille allalle mun ”koulutuksella” olis asiaa. – Onneksi tänään tuli Trendi, ja siinä tehty kysely stressistä (vaikka artikkelissa oltiin korostettu sinkkuuden/parisuhteen vaikutusta asiaan). Nimittäin artikkelin luettuani tajusin, että ehkä ei ole niin väliä vielä noin kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen että miten sitä eläkettä nyt pitäisi kerryttää. Eikä ole noin kolmeen vuoteen väliä silläkään, että mitä työnantajat aattelevat mun CV:stä. Koska nyt olen opiskelija, ja mun päämääräinen tarkotus on nauttia, leposkella, laiskotella ja hengailla kavereiden kaa. HAH! Voiko joku muka väittää vastaan ettei opiskelijan elämän tarkoitus olisi juuri tämä ja kaikkea muuta hauskaa (ja välillä stressaavaa)?! ;) …Huokaus, pieni sellainen: ehkä se on sen työssäkäyvänkin elämän tarkoitus – vaikken ymmärräkään miten se saa mahdutettua kaiken tuon viisipäiväisestä työviikostaan ylijääviin hetkiin.